Utaretulehduksen antibioottihoito järkipohjalle

Utaretulehduksen aiheuttajaa on mahdoton päätellä maidon ulkonäöstä, joskin mätämäinen haju voi joskus johtaa oikeille jäljille (Trueperella pyogenes). Lehmän muut oireet ja tilan aiemmat bakteerilöydökset auttavat eläinlääkäriä arvailemaan aiheuttajabakteeria, kun hoito pitää aloittaa heti.

Suomessa on jo pitkän aikaa tutkittu maidosta utaretulehduksen aiheuttajabakteereita todella hyvin ja monessa karjassa onkin jo hyvä käsitys siitä mitkä bakteerit ovat juuri siellä tyypillisiä löydöksiä. Usein näytteenottoon kannustaa se, että tuloksen perusteella voidaan jättää tulehtunut neljännes sillä hetkellä ilman antibioottihoitoa.

Välttämättömiä hoidettavia ovat tarttuvat bakteerit kuten Staphylococcus aureus ja Streptococcus agalactiae. Antibioottihoidon sijasta hoitona voidaan hyvin käyttää myös neljänneksen umpeutusta, kunhan akuuttivaihe on mennyt ohi ja maito on lähes normaalin näköistä. Tavoitteena tulee kuitenkin pitää, että näitä bakteereita erittäviä neljänneksiä ei olisi lypsyssä.

Kolityyppiset tulehdukset eivät yleensä tarvitse antibioottia. Lehmä eliminoi bakteerin utareesta itse, mutta solutus saattaa jatkua pitkäänkin maitorauhaskudoksen vaurioiduttua.

Antibiootti tehoaa Klebsiellaan huonosti, mutta usein sitä kuitenkin pitää käyttää, koska tulehdus on raju ja uhkaa lehmän henkeä. Myöskään enterokokkeihin ei tehoavaa hoitoa ole tarjolla, onneksi sen aiheuttama tulehdus on yleensä lievä ja paranee usein itsekseen.

Maailmalla tehdyt tutkimukset ovat yksimielisiä siitä, että piilevien utaretulehduksien hoito lypsykauden aikana ei ole taloudellisesti järkevää, lukuun ottamatta tarttuvia bakteereita. Mikäli maitoa ei tarvitse tulehduksen vuoksi erotella, hoito kannattaa siirtää umpeenmenovaiheeseen.

Käytössä olevat antibiootit voidaan jaotella usealla eri tavalla. Vastustuskykyisten bakteerikantojen lisääntymiseen vaikuttaa muun muassa se, kuinka laajakirjoinen antibiootti on eli vaikuttaako se monenlaisiin eri bakteeriryhmiin. Hoito pyritään kohdistamaan tutkittuun taudinaiheuttajaan mahdollisimman tarkasti kapeakirjoisilla antibiooteilla kuten penisilliini. Onneksemme utaretulehdusbakteerit ovat suurelta osin sille herkkiä.

Tarpeen mukaan käytetään neljännekseen laitettavaa tuubihoitoa, lihaksensisäistä pistoshoitoa tai niiden yhdistelmää. Tuubihoidossa hoito kohdistuu suoraan utareen maitotilaan eikä antibioottia kulu hukkaan. Toisaalta itse utarekudokseen ei saada tehokkaita pitoisuuksia, mutta niitä ei joka bakteerilajilla tarvitakaan.

Stafylokokeista osa on hankkinut vastustuskyvyn penisilliinille. Näiden bakteerikantojen paranemistulokset muilla lääkkeillä ovat niin huonoja (0 – 20 %), että hoidon järkevyys on kyseenalaista. Joskus eläintä kuitenkin tarvitsee hoitaa eläinsuojelullisista syistä, jos tulehdus on voimakas. Näille vastustuskykyisille kannoille ei ole muuta antibioottihoitoa tarjolla kuin utaretulehdustuubit.

Monessa muussa maassa utaretulehduksen hoitoon käytettävät hoitokuurit ovat lyhyempiä kuin meillä Suomessa. Vasta viime vuosina on alettu käyttää kolmea päivää pidempiä kuureja. Tässä suhteessa meidän onkin oltava tarkkana. Yli viiden päivän pistoshoitoihin ei ole syytä ryhtyä eikä yhdistelmähoito (lihaksensisäinen pistos ja tuubi yhtaikaa) saa olla rutiinihoito joka tulehdukseen.

Uutta parantavaa ihmelääkettä ei utaretulehdukseen ole toistaiseksi näköpiirissä. Karjassa kannattaa keskittyä edelleen ennaltaehkäisyyn: laadukkaaseen lypsyyn ja lehmille hyvään navettaympäristöön ja rehustukseen, jotta vastustuskyky paikallisesti vetimessä ja koko lehmässä olisi tehokas.

Teksti: Heli Simojoki, tuotantoeläinsairauksien erikoiseläinlääkäri, kliininen opettaja, HY:n eläinlääketieteellinen tiedekunta