Säilörehun kivennäiset tasapainoon
Lehmä tarvitsee kivennäisaineita lukuisiin elintoimintoihinsa. Perusrehujen, joiden kivennäiset ovat orgaanisessa muodossa, kivennäismäärää täydennetään teollisilla kivennäisrehuilla. Mitä vähemmän ruokinnassa on väkirehuja, sitä suuremman osan päivittäisestä kivennäistarpeestaan lehmä saa nurmesta.
Kalium karjan ruokinnassa on vahvasti sidottu käsitteeseen DCAD (Diet Cation-Anion Difference) eli dieetin kationi-anioni-erotus. DCAD-arvo tarkoittaa rehun sisältämien kivennäisaineiden positiivisten ja negatiivisten sähkövarausten erotusta.
Rehun DCAD-arvo lasketaan kaliumin ja natriumin, jotka ovat kationeja (positiivisesti varautuneita ioneja) sekä kloorin ja rikin, jotka ovat anioneja (negatiivisesti varautuneita ioneja), pitoisuuksista. Laajaan säilörehun kivennäisanalyysiin tarvitaan siis lisäksi tilattuina analyysit rikistä ja kloorista.
Koko rehuannoksen DCAD-arvo on tärkeä ottaa huomioon nimenomaan tunnutuskaudella. Arvo nimittäin vaikuttaa lehmän kalsium-aineenvaihduntaan, jonka häiriintymisen takia poikimahalvaukset ja utaretulehdukset yleistyvät. Kalsiumvajeesta kärsivä lehmä vuotaa maitoa, koska vetimien sulkijalihakset eivät toimi kunnolla.
Ennen poikimista ruokinnan DCAD-arvon tulee olla mahdollisimman alhainen, suositus on –50 mEq/kg ka. Poikimahalvauksen riski kasvaa, kun arvo ylittää 250 mEq/kg ka. Suurin osa karjoistamme silti selviää laskennallisesta poikimahalvausriskistä ongelmitta, mikä on mysteeristä. Merkittävä tekijä on siis myös karjamanagementin onnistuminen kaikilla osa-alueilla ja se, että lehmä syö sille annetun rehun suunnitellusti.
Suomalaisilla rehuilla negatiivisen DCAD-arvon saavuttaminen on haastavaa. Tavallisimmat Suomessa mitatut DCAD-arvot ovat 200–300 mEq/kg ka. Säilörehujen, jotka sisältävät runsaasti rikkakasveja, DCAD-arvo voi olla yllättävän korkea. Pelkän voikukan DCAD-arvo on yli 750 mEq/kg ka ja leinikkien 550 mEq/kg.
Lehmän ruokinnan kannalta on hyvin tärkeää, että peltoviljely hoidetaan asianmukaisesti. Kasvien tulee saada tarvitsemansa ravinteet ja pellossa pitäisi kasvaa sinne kylvetyt kasvit. Rikkakasvien kivennäispitoisuudet sisältävät melkoisen monimuotoisuuden, ja ne saattavat olla monen yllättävän kivennäisepätasapainon takana.
Kun tilalle hankitaan tilakohtainen kivennäinen, sen tulee perustua kattaviin korsirehujen kivennäisanalyyseihin, myös umpilehmillä.
Teksti: Tiina Karlström, kotieläinagrologi, ProAgria Huippuosaaja – lypsykarjan ruokinta, terveys ja hyvinvointi, ProAgria Oulu
Miten sieppaus, massavirtaus ja diffuusio eroavat toisistaan?Klikkaa tästäja lue ProAgrian nurmi- ja luomutuotannon asiantuntijan Olli Valtosen juttu kivennäisaineiden kulkeutumisesta nurmikasveihin
Karjakompassin Seuranta ja suunnitelu -osioilla saadaan tarkat tiedot karjan kokonaisrehustuksen kivennäis- ja hivenainetarpeiden täyttymisestä.
Pääkivennäisistä kalsiumin tarve on suurin. Maidontuotannossa kalsium ja natrium ovat ensimmäisiä tuotosta rajoittavia kivennäisiä. Hyvä kalsiumin määrä säilörehussa on 5 g/kg ka. Apilapitoisessa rehussa ja sinimailasessa se on korkeampi.
Säilörehuanalyysin alhainen fosforilukema saattaa säikäyttää. Keskimääräisellä suomalaisella ruokinnalla, jossa rypsi on päävalkuaisrehu, lehmän fosforin saanti on pääsääntöisesti kunnossa.
”Yleinen ongelma on kaliumin liian suuri ja natriumin liian vähäinen saanti.”