Maito ja Me

Valiolaisen maitotilayrittäjän ammattilehti

Kasvuston apilapitoisuuden tietäminen on tärkeää, koska sen perusteella päätetään käytettävä lannoitustaso. Tässä kasvustossa väristä päätellen nurmi lyö kättä apilalle, joten välttämättä ei tarvita kuin pieni ripaus typpeä pitämään apilapitoisuus sopivana. Kuva: Sari Vallinhovi

Valkuaista omilta pelloilta

Valkuainen on lehmän rehustuksen kallein komponentti. Kun valkuaisrehuja saa omilta pelloilta, ostorehujen hintavaihtelut eivät hetkauta.

Maidon tuottajahinnan laskua kompensoidaan usein nostamalla keskituotosta. Korkean keskituotoksen tavoittelussa ei ole mitään moitittavaa, ellei sitä tee nostamalla ostorehukustannusta – ostorehukustannus nimittäin näyttelee kolmannesta lypsylehmän rehuannoksen kustannuksesta.

Ostorehun kustannuksia pystyy laskemaan joko kilpailuttamalla ostorehuja tai järkeistämällä rehuvalintoja. Mikäli peltopinta-alaa on reilusti yli nurmirehutarpeen, kannattaa harkita valkuaiskasvien viljelyä itse, koska silloin säästyy ostorehujen ja lannoitteiden hintavaihteluilta.

Runsastuottoisten lypsylehmien valkuaistarvetta ei pysty kokonaan korvaamaan palkokasveilla, vaan lisäksi tarvitaan rypsiä. Kuitenkin jos säilörehussa, viljoissa ja mahdollisesti mukana käytettävissä palkoviljoissa, esimerkiksi herne, härkäpapu ja lupiini, on runsaasti valkuaista, päästään jo aika lähelle omavaraisuutta.


Palkokasvien viljely on Suomen oloissa öljykasvien viljelyn lisäksi ainoa tapa tuottaa valkuaista, eikä niiden viljelyssä tarvita ostolannoitteiden typpeä.

Osalla palkokasveista on myös erittäin hyvä esikasvivaikutus, jolloin seuraavankin vuoden kasvin lannoitusta voidaan alentaa. Herneellä ja härkäpavulla esikasvivaikutus on 20–30 kilogrammaa liuokoista typpeä hehtaaria kohden kasvuston rehevyyden mukaan.

Erilaisia apiloita voi käyttää joko yksi- tai monivuotisissa nurmiseoksissa nostamaan säilörehun valkuaispitoisuutta. Maltillisina määrinä apiloita voi kasvattaa myös laitumilla.

Mailasten viljely on lisääntynyt huomattavasti monivuotisissa nurmissa puna-, alsike- ja valkoapilan lisäksi. Apilaseoksissa kannattaa aina käyttää vähintään puna- sekä valkoapilaa ja miksei alsikeapilaakin, ellei ole varma siitä, että puna-apila viihtyy hyvin kyseisellä maalla. Rehumailanen on sinimailasta hieman vaatimattomampi, mutta häviää satoisuudessa.

Syväjuurisina kasveina mailaset ja puna-apila selviävät kuivanakin kesänä ja kuohkeuttavat maata. Valkoapila selviää matalan juuristonsa ansiosta hyvin kosteahkoissakin oloissa. Mailaset ja apilat viihtyvät parhaiten kivennäismailla, joiden pH on yli 6 ja vesitalous kunnossa.


Palkoviljojen, kuten herne ja härkäpapu, viljely väkirehukäyttöön joko puhtaina kasvustoina tai viljan kanssa seoksina on lisääntynyt viime vuosina. Sitä on edesauttanut peltokasvipalkkio, jolla onkin voitu kompensoida suurta siemenkustannusta.

Palkoviljoista saadaan myös erinomaista kokoviljasäilörehua, varsinkin käytettäessä jotain korsiviljaa tukikasvina. Yleisimpiä ovat seokset ohran, kauran tai vehnän – tai niiden kaikkien – kanssa.

Palkoviljat vaativat hyväkuntoisen maan, koska typensidonta ei toimi kylmillä lohkoilla tai ole parhaimmillaan eloperäisillä maillakaan.

Viljelyssä pitää muistaa, että alkukehitys on aina hidas, sopiva kasvinsuojeluainevalikoima on suppea ja välivuosia on pidettävä. Tämä vaatii jo jonkinmoista suunnittelua viljelykiertoihin.

Palkoviljat sopivat myös perustettavien nurmien suojaviljaksi, mutta korjuu tulee tehdä silloin ajoissa, eli käytännössä suojaviljoina kasvaneet palkoviljat korjataan vihanta- tai kokoviljasäilörehuksi. Tosin nurmen perustamisessa on onnistuttu myös silloin, kun suojakasvina on ollut puitava härkäpapu.

Säilörehutarkoitukseen on parempi käyttää sellaisia hernelajikkeita, jotka on luokiteltu vihantaherneiksi. Niissä on reippaasti enemmän lehtimassaa kuin puitavissa herneissä.

Vihantarehuina palkokasvien raakavalkuaispitoisuus jää 12–15 prosentin paikkeille sen mukaan, kuinka paljon viljaa on mukana. Puitavassa herneessä valkuaista on noin 20 prosenttia, mutta härkäpavulla lähes 30 prosenttia. Hyvin onnistuttaessa valkuaispitoisuudet voivat nousta vielä kymmenen prosenttia korkeammiksi.


Tilan ruokintamuoto vaikuttaa palkokasvien käyttöön olennaisesti; ei kannata ottaa uusia rehuja syöttöön, ellei ole mietittynä, kuinka paljon se työllistää ja onko sen syöttäminen ylipäätään mahdollista omissa systeemeissä. Seosrehuruokinnassa on helppo sekoitella eri komponentteja, jolloin esimerkiksi virnasäilörehua voidaan syöttää sopivina annoksina.

Palkokasvien viljelyssä pitää ottaa myös säilönnän ja rehulogistiikan vaatimukset huomioon. Pyöröpaalaus ei ole ykkösvaihtoehto, kun korjataan herneistä tai härkäpavusta säilörehua. Pienimmät varisemistappiot ja parhaimmat säilöntätulokset on saatu korjattaessa suoraniittopäällä tarkkuussilputtuna.

Puskurikapasiteetti tuo oman kiinnostavan vivahteensa palkokasvien säilöntään: Jotta rehu säilyisi samoin kuin nurmisäilörehut, säilöntäainetta tarvitaan enemmän. Sen vuoksi käyttösuositus on vähintään kuusi litraa tonnille.

Hapoilla säilöntätulokset ovat varmempia, mutta biologisillakin tavoilla säilöntä onnistuu, jos olosuhteet ovat hyvät ja käytettävä bakteerikoktaili palkokasveille tarkoitettu. Esimerkiksi herne -ja virnasäilörehuissa on runsaasti sokeria bakteerien käytettäväksi.


Palkokasvisäilörehujen kalsiumpitoisuudet ovat korkeita. Neuvonnassa ei siis turhaan varoiteta poikimishalvausriskeistä, kun apilarehuja syötetään umpilehmille.

Rehua analysoitaessa kannattaa aina pyytää kivennäisanalyysi. Samalla saa myös arvion rehun apilapitoisuudesta. Tätä tietoa voi käyttää lannoituksien ja täydennyskylvöjen suunnittelussa. Koska apiloiden kehitys on alkukesällä hitaampaa kuin nurmiheinien kehitys, apilapitoisuuden määrityksellä voidaan arvioida jopa sopivaa korjuuajankohtaa.
 

Puskurikapasiteetti

Puskurikapasiteetti kuvaa sitä happoekvivalenttien määrää kuiva-aineyksikköä kohti, joka tarvitaan laskemaan kasviraaka-aineen pH 6:sta 4:ään. Samalla se kuvaa sitä sokerin määrää, joka tarvitaan riittävän maitohappokäymisen aikaansaamiseen. Puskurikapasiteettiin vaikuttavat rehun sisältämät orgaaniset hapot, ortofosfaatit, sulfaatit, nitraatit, kloridit ja valkuaisaineet. Palkokasvien puskurikapasiteetti on suurempi kuin heinäkasveilla, sillä niiden valkuais- ja kivennäispitoisuudet ovat useimmiten suuremmat kuin heinillä. Saman happamuuden saavuttamiseen tarvitaan siis apilarehussa enemmän happoja kuin heinäkasvirehussa. Apilassa on myös usein vähemmän sokereita maitohappokäymisen raaka-aineeksi.

Lähde: Nurmitieto 3.1.1. Rehun säilöntä MMM Anna Sipilä ja MMM Eeva Saarisalo Luke


ProAgria Etelä-Pohjanmaa

Nurmesta tulosta -hanke on tiedonvälityshanke, joka esittelee NurmiArtturi-hankkeessa saatuja tuloksia täydennettynä ajankohtaisilla nurmiasioilla.

Hanketta hallinnoi ProAgria Etelä-Pohjanmaa ja yhteistyökumppaneina ovat TTS ja LUKE. NurmiArtturi-hankkeessa todettiin, että perinteisten nurmikasvien lisäksi sato- ja hävikkitietoa kaivattaisiin tiloilta myös yksivuotisista rehukasveista.

Seuraa hankkeen Facebook- ja kotisivuja, niin saat lisää tietoa muun muassa järjestettävistä tilaisuuksista ja voit kuunnella esim. Nurmex-webinäärien nauhoituksia.