Maito ja Me

Valiolaisen maitotilayrittäjän ammattilehti

Lehmät pidetään Uudessa-Seelannissa pieninä, jotta ne pärjäisivät lähes pelkällä laidunrehulla. Tyypillisin rotu on jerseyn ja friisiläisen risteytys. Lehmää kohti varataan keskimäärin 0,31 hehtaaria laidunta. Kuva: Markku Pulkkinen

Uuden-Seelannin oppeja:
Nurmessa kannattavuuden avain

Maidontuotanto on laajentunut Uudessa-Seelannissa vauhdilla, kun lampaat ovat väistyneet lehmien tieltä. Maa saa maidosta yli neljänneksen vientituloistaan.

Uudessa-Seelannin ja Suomen maidontuotannossa on yksi selkeä yhtäläisyys: tuotannosta saa kannattavaa vain tehokkaalla nurmirehun hyödyntämisellä. Kaikkien muiden rehujen käyttö on yritettävä pitää minimissä.

Erona on puolestaan se, että meillä ruohon ja lehmän suun välissä on valitettavan usein kone, mikä lisää tuotantokustannuksia. Uudessa-Seelannissa lehmiä kävelytetään päivittäin kilometrikaupalla, jotta koneiden käytöltä vältytään - vain viidennes rehusta on koneilla korjattua.

Uudessa-Seelannissa riittää laitumia, mutta uusiakin silti raivataan maidontuotannon lisääntyessä. Tällä hetkellä koko maassa on laidunalaa 10 miljoonaa hehtaaria. Laitumilla kasvaa etupäässä raiheinää ja valkoapilaa, jonkin verran puna-apilaakin.

Laitumia uusitaan keskimäärin vain 50 vuoden välein. Laidunten kuiva-ainesadot ovat Pohjoissaarella parhaimmillaan 12–17 tonnia hehtaarilta.

Viime vuosina Uuden-Seelannin lehmille on alettu syöttää talvisaikaan myös säilörehua, joka voi sisältää muun muassa sinimailasta, kaaleja, rehujuurikasta ja maissia.

Kaukaisen saarivaltion nouseminen yhdeksi maailman maitomahdeista perustuu alhaisiin tuotantokustannuksiin, ei korkeaan keskituotokseen.

Maitolitran keskimääräinen tuotantokustannus on 22 senttiä litralta.

Kolme neljäsosaa maidosta viedään jauheena, mikä lisää edelleen kustannuspaineita.

Pienet lehmät

Uuden-Seelannin pääasiallisia lehmärotuja ovat jersey, friisiläinen ja näiden risteytys. Lehmät halutaan pitää pienikokoisina, jotta ne pärjäisivät lähes pelkällä laidunruokinnalla. Erityisesti nyt matalan maidonhinnan aikana muiden rehujen syöttämistä vältellään.

Pitkä matka lypsylle. John Fisherin tilalla lähellä Hamiltonin kaupunkia, lehmät kulkevat lypsylle reilun kilometrin taipaleen. Osa lehmistä käy robotilla vain kerran päivässä.

Kustannustehokkuutta haetaan myös lypsyväliä harventamalla. Nyt maassa lypsetään keskimäärin 1,8 kertaa vuorokaudessa. Osa tiloista on siirtynyt vain yhteen lypsyyn vuorokaudessa.

Maan lehmien keskituotos on vain 4 300 litraa vuodessa. Kuuden tuhannen litran keskituotos on jo huippulukema. Keskikarjakoko maan 12 000 maitotilalla on 420 lehmää.

Käynnissä olevan tutkimusohjelman perusteella näyttäisi olevan taloudellisesti kannattavaa vähentää laiduntamisen intensiteettiä - tällä hetkellä hehtaarilla laiduntaa keskimäärin 3,2 lehmää. Pienentämällä määrää 2,6 lehmään kannattavuus näyttäisi paranevan ja ravinnehuuhtoumat vesistöihin vähenevän. Lehmiä kierrätetään samalla laitumella noin kolmen viikon välein. 

Uudessa-Seelannissa on alettu vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana kiinnittää huomiota karjatilojen ravinnevalumiin. Lannoitusta onkin vähennetty ja vesien keruualtaita kaivettu.

Maito Uudessa-Seelannissa


Suuri ei ole aina paras

Uuden-Seelannin isot karjakoot eivät tuo automaattisesti hyvää kannattavuutta. Sama pätee Suomessakin.

Maidontuottaja ja neuvoja John Roche tiivistää sanomansa sopivasta karjakoosta yksinkertaiseen kysymykseen: ”Montako lehmää tarvitset ruokkiaksesi perheesi?” Kaikki kyseisen määrän yli menevät lehmät saattavat tuoda vain lisää työtä ilman lisätuloja.

Tohtori ja maitotilaneuvoja John Roche varoittaa suuruuden ihannoinnista. Maitotilaa pitää kehittää aina kannattavuus edellä, hän painottaa.

Roche puhuu tutkimustulosten lisäksi omasta kokemuksestaan. Irlannista toiseen saarivaltioon muuttanut mies halusi nuoruuden uhossaan kasvattaa maitotilansa maan suurimpien joukkoon.

”Oma ego ohjasi yritystä enemmän kuin järki. Se ei yleensä johda, eikä johtanut minunkaan kohdallani, hyvään lopputulokseen”, Roche myöntää.

Investoinnit olivat suuria ja kasvu 3 300 lehmän tilaksi nopeaa, kunnes luonto osoitti voimansa. Uuden-Seelannin Eteläsaarelle osui peräkkäisinä vuosina kuivuutta, tulvia ja kova talvi. Yritys oli rahapulassa ja yrittäjien jaksaminen heikoissa kantimissa.

”Aina ei ole viisasta olla ensimmäisenä ottamassa käyttöön uusia tekniikoita. Eivätkä vanhemmat viljelijät tee kaikkea väärin ja nuoret kaikkea oikein. Kannattaa miettiä, haluatko menestyä taidoillasi vai lehmämäärälläsi. Osaamisella on helpompi menestyä”, Roche opastaa.

Vaikeuksien seurauksena Roche vähensi lehmien määrää, mutta karjakoko on jälleen kasvanut 2 800 lehmään.

Ostot syövät kannattavuuden

Roche on konsulttina tutkinut paljon kannattavan tuotannon tekijöitä ja tulos on selvä.

”Mitä enemmän ostopanoksia, lähinnä rehuja, tilalla käytetään, sitä huonompi on kannattavuus lehmää kohti”, hän tiivistää.

Uuden-Seelannin maitotilojen paras viidennes pystyy tuottamaan maitolitran kymmenen eurosentin rehukustannuksella. Rochen mukaan tästäkin pystyy vielä helposti nipistämään muutaman sentin pois.

Eräässä tutkimuksessa verrattiin yrittäjän palkaksi jääviä tuloja kahdella tilalla: toinen kasvatti tuotantonsa kymmenessä vuodessa 285 lehmästä 395 lehmään ja toinen pysyi saman ajan 285 lehmän karjakoossa.

Maitolitran hinta uusiseelantilaisessa kaupassa on 1,70 euroa. Maito pakataan muovisiin kanistereihin.

Koko tilan tuotannosta käteen jäävät tulot olivat koko ajan paremmat pienemmällä tilalla. Suurempi tila sukelsi miinukselle vuonna 2009, pienempi ei. 285 lehmän tilalla voitto oli vuosina 2003–2012 keskimäärin 132 000 euroa vuodessa, kun se isommalla tilalla oli vain 120 000 euroa vuodessa.

Lisääntyneiden ostopanosten käytön vuoksi Uusi-Seelanti on menettänyt viime vuosina hintakilpailukykyään esimerkiksi Alankomaihin, Australiaan, Irlantiin ja Yhdysvaltoihin verrattuna.

Uudessa-Seelannissa karjakoot ovat kasvaneet 2000-luvun alun 250 lehmästä yli 400 lehmään. Samassa ajassa maidontuotanto lehmää kohti on lisääntynyt 23 prosenttia.

”Karjamäärän kasvattaminen 150 lehmällä ei ole lisännyt yrittäjille jäävää rahamäärää. Tämän totuuden pitäisi herättää monet ajattelemaan määrän sijasta osaamista”, Roche sanoo.

”Jos haluaa päästä uusiseelantilaisten keskimääräiseen palkkatasoon, pitää maitotilojen keskimääräisellä kannattavuudella hoitaa 140 lehmää yrittäjää kohden. Jos maidontuotannon kannattavuus on parhaan kolmanneksen joukossa, riittää 90 lehmää. Huippuosaaja pääsee 50 lehmälläkin samaan tulokseen”, Roche laskee. 

Teksti ja kuvat: Markku Pulkkinen