Maito ja Me

Valiolaisen maitotilayrittäjän ammattilaissivusto

Maitotilayrittäjä Hannu Kemoff puhui Valioristeilyllä LEAN-filosofiasta ja virheistä oppimisen riemusta. Kuva: Anu Artjoki

Lean: virheistä oppimisen riemua

Minä olen Hannu Kemoff ja viljelen vaimoni Minnin kanssa lypsykarjatilaa Tervolassa, Lapin läänissä.

Kun tilan pitoa aloitteli oli taskussa agrologin paperit, joista ei ollut vielä muste kuivunut. Itseluottamus oli tapissa. Aika nopeasti kuitenkin huomasi, että lehmät eivät olleet lukeneet samoja kirjoja kuin minä. Onneksi vaimo oli lukenut enemmän lehmäkirjallisuutta ja vähemmän Tex Willereitä kuin minä. Eli vaimon valinnassa ei tullut tehtyä virhettä.

Jälkikäteen on tullut laskettua, että uran suurin virhe taloudellisesti tuli kuitenkin tehtyä heti agrologiksi valmistumisen jälkeen, eli tilakauppa.

Jos olisin saman rahan minkä tila maksoi sijoittanut erään kumisaapastehtaan osakkeisiin, sijoitetun rahan olisi saanut 7 vuodessa 400-kertaisena takaisin...

No rahat tuli sijoitettua maatilaan, ja alettiin opiskelemaan tilan pitoa ja kaikenlaista tietenkin sattui. Olin hyvin ankara itselleni ja jos olin tehnyt mokan, saatoin ruoskia siitä itseäni henkisesti kuukausia. Ei kauhean rakentavaa. Eikä kannusta kyllä etsimäänkään niitä virheitä.

Tosin minulla oli jo silloin hyvin analyyttinen tapa reagoida tilanteeseen, kun kaikki ei mennyt ihan kuin piti. Niin kuin silloin kun olin parsinavetassa lypsämässä lehmää ja lehmä kaikessa ystävyydessä siirsi sorkkansa minun oikean jalkani päälle. Minä istuin siinä lypsyjakkararalla ja katselin ylöspäin ja ajattelin, että miten on mahdollista että jalkaan sattuu noin paljon sillä minullahan on turvakengät?! Siis teoriassa. Kun katsoin alaspäin niin vasemmassa oli kyllä turvakenkä, mutta oikeassa ei...

Suunnitelma oli ollut hyvä jalkojen suojaamiseksi ja investointi turvakenkiin oli tehty, mutta toteutus ontui, kuten isäntäkin sen jälkeen. Virheen mahdollisuus oli kuitenkin jäänyt kumisaappaiden muodossa. No saman lypsyn aikana jo savupiipusta tuli hetken hyvin mustaa savua...

Kymmenen vuotta kului, tilakoko nelinkertaistui ja pienen burnout-diagnoosin myötä oppi armollisemmaksi itselle. Samalla pikkuhiljaa oppi sen, kuinka voi tulla sokeaksi omalle tekemiselle.

Tiesin, että parantamisen varaa on, mutta aikaa meni liikaa päivittäisiin rutiineihin.

Peltopuolella kaikki konetyö oli ulkoistettu, samoin hiehojen kasvatus. Ensin palkattiin yksi työntekijä ja sitten sattuman kautta toinen. Nurmia ruvettiin paikkauskylvämään järjestelmällisesti, ja samalla pystyttiin kiertoaikaa jatkamaan. Peltojen sadontuottokyky parani ja ostolannoitteiden tarve väheni. Yrittäjäparin työmenekkikin laski.

Olin tullut kriittiseksi paikallista neuvontaa kohtaan. Monesti priorisoin tekemiseni neuvojan käydessä tilalla ja otin päikkärit...

Kyllähän kehut ovat kivoja, mutta ihan oikeasti KAIKKIKO on tosi hienosti?

Pääsimme Maitotila 2020 -projektiin mukaan. Se oli Valion ja ProAgrian yhteinen ja sen tarkoituksena oli kerätä isoilta tiloilta hyviä käytäntöjä ja kouluttaa neuvojia. Kuvaavaa oli, että Lapin PoroAgria ei ollut nähnyt tarpeelliseksi lähteä mukaan. Oulun ja Keski-Pohjanmaan tuottajat kuitenkin kehuivat neuvonnasta saamaansa hyötyä.

Tämän kannustaman mekin päätimme ruveta ostamaan neuvontaa Oulun ProAgriasta läänin rajan yli. Kun sopimusta tehtiin toivoin suoraa puhetta ja toive kuultiin.

Voi pojat!

Ei muuten nukuttanut, kun Karlströmin Tiina tuli ja antoi ruoskan soida.

Viimein oli joku, joka sanoi mikä on pielessä ja mikä ei ihan niin paljon.

Tietenkin koitin perustella, miksi minusta on hirveän tärkeää tehdä asiat juuri tällä tavalla päin helvettiä, niitä tilakohtaisia juttuja, tiedättehän.

Mutta kertaus on opintojen äiti. Säätämistä löytyi. Enemmän ja vähemmän. Joitakin asioita oli tehty vahingossa tosi hyvin.

Tulokset eivät kuitenkaan vastanneet odotuksia, lehmät eivät vastanneet ruokintaan niin kuin piti. Katse kääntyi peltopuolelle.

Tästä peltopuolesta olin ollut kokonaisuutena kohtuullisen ylpeä ja kulkenut omaa tietäni. Työt sujuivat urakkavehkeillä nopeasti ja peltolohkoihin oli panostettu. Olin luottanut rikkakasvin torjunnassa täydennyskylvön voimaan ja satotaso oli riittävä kun peltoa oli paljon.

Sitten ProAgrian Juha Sohlo tuli pellolle lapion kanssa ja kaiveli kuopan ja kysyi kylvetyn nurmiseoksen koostumusta.

”Timotei-puna-apila-ruokonata!” peukalot henkisten henkseleitten alla totesin.

”Juu kyllä tästä 90 % on juolavehnää...”

Voi sanoa, että paskaa satoi niskaan. Kyllä kirveli. Vielä illallakin. Kasvinsuojelu oli jatkuvassa nurmikierrossa unohtunut. Säilörehun raaka-aineen laatu rajoitti lehmien tuotosta...

Tämä on hyvä esimerkki osaoptimoinnista.

Yhden osaalueen loputtomalla hiplaamisella päästään tilanteeseen, että kokonaisuus kärsii lähtötilanteeseen nähden.

Yleensäkin kun realiteetti on se, että kehittämiseen käytettäviä resursseja on rajallisesti, ne pitää panostaa siihen missä on heikoin. Se tuottaa kokonaisuuden kannalta parhaiten.

Tästä luin kerran aivan lyömättömän viisauden erään 90-vuotiaan herrasmiehen haastattelusta:

”Ikävä työ pitää tehdä niin hyvin että siitä alkaa pitämään...”

Tämä viimeistään auttoi minut kääntämään kokonaan kelkkani verrattuna siihen, miten olin toiminut uran alussa:

Kun löytää tekemisestään virheen, siitä pitää iloita. Mitä suurempi,systemaattisempi ja pitempään kestänyt sitä parempi. Ei pidä murehtia sitä, paljonko on siinä rahaa menettänyt vaan iloita siitä, paljonko voi tuon rutiinin korjaamalla jatkossa säästää/tienata.

Mutta miten niitä virheitä voi löytää? Osa tapauksista on ilmiselviä. Ne valkenevat kuin salama kirkkaalta taivaalta muutamassa sekunnissa. Kuten kerran lääkitessäni eläintä, neula ei mennyt sinne mihin piti. Rupesin ihan hulluna nauramaan.

Vaimokin kysyi silleen huolestuneen varovaisesti: ”Mikä nyt on?”

Esittelin etusormeani, josta neula meni läpi luuta hipoen:

”Katso, miten ihminen voi olla tyhmä!”

Joskus oppii naapurin tekemisistä: noin ei ainakaan! (apulantasäkki, kaivinkone ja navetan ovi...)

Sitten hyvästä neuvojasta on apua ja kannattaa myös hakeutua itseään viisaampaan seuraan. Mutta ei kehittämisestä voi kaikkea vastuuta antaa neuvonnalle. Omia virheitä pitää systemaattisesti hakea, ihan itse.

Olen opiskellut Toyotan tuotantofilosofiaa, LEANia, jo puolenkymmentä vuotta saadakseni uuden näkökulman omaan tekemiseen.

LEAN on oikeastaan ohje siihen, miltä hyvä tuotantoprosessi näyttää.

Sen tavoitteena on tuottaa sellaista tuotetta tai palvelua, jota asiakas haluaa: ei huonompaa, ei parempaa, mahdollisimman vähällä työllä ja pienellä sidotulla pääomalla. Tärkeää on karsia tuotannosta pois kaikki hukka.

Hukkaa ovat kaikki tuotteet, joita ei saada toimitettua asiakkaalle eri syistä. Hukkaa on myös kaikki työ joka ei tuota lisäarvoa asiakkaan kannalta. Esimerkiksi käy vaikka autonhuolto. Viet auton tulpanvaihtoon ja huoltomies vetää ensin puolen tunnin kansantanssiesityksen ja sitten käyttää puoli tuntia huoltoon ja perii tunnin taksan...

Minä väitän että maatiloillakin on tosi yleinen harrastus nämä kansantanssit...

No kuka on asiakas. Meijeri tietenkin. Ja teurastamo. Ja yhteiskunta, jolle me tuotetaan täytettyjä lomakkeita pari kiintokuutiota joka vuosi tukia vastaan ja siinä samalla maisemanhoitoa.

Mutta tilamittakaavassa, kun tuotantoa optimoidaan tilanne onkin vaikeaselkoisempi.

Ensiksi asiakkaaksi voi laskea pellon, jolle pitää tuottaa tie, kuivatus, muotoilu ja kalkitus.

Sitten tuotantokasvi, jolle pitää tarjota kilpailusta vapaa kasvumahdollisuus ja tayttää sen tarpeet jotta se voi tuottaa markkinakelpoista satoa. Sillä sato joka tapauksessa markkinoidaan, joko tukitarkastajalle, naapurille tai omalle karjalle.

Matkalla sadonkorjuun alusta lehmän pötsiin syntyy tyypillisesti ihan silminnähtävää hukkaa ja paljon. Mutta myös paljon sellaista, mitä ei niin helposti näe korjuun jälkeen sadon laadun huononemisena.

Seuraava asiakas on lehmä. Jolle pitää tarjota hyvää kohtelua, hyvä sänky, riittävän hyvää evästä, terveydenhuolto, raitista vettä ja ilmaa. Ihan samaa mitä itsekin kaipaa.

Joka välissä pitää muistaa peilata tekemisiään tätä vasten: tehdäänkö yli- vai alilaatua, syntyykö hukkaa, sitoutuuko prosessiin liikaa rahaa kiinni. Tuhlataanko työtä. Jos asiakasta palvelee hyvin, se myös palkitsee hyvin.

Minä kuulin eka kerran tästä LEANista insinöörikaveriltani ja googletin sitten netistä aihetta käsittelevän lontoonkielisen vihkosen. Siinä puhuttiin hampurilaisten paistamisesta ja t-paitojen tekemisestä. Yksinkertaisia prosesseja. Hyviä esimerkkejä. Sen soveltaminen navettaan vaatikin sitten huokauksen tai kaksi.

Miten tavaraa liikutetaan suoraviivaisesti ilman turhaa työtä?

Sitten tuli mieleen kuivikepaalien jako navettaan. Kuivikevarasto on toisessa päässä navettaa ja kuivikkeita siirrettiin lava kerrallaan traktorilla toiseen päähän, josta se purettiin käsin sisälle ja siirrettin sitten tarpeen mukaan nokkakärryillä parsiin. Ihan kun teoriapohjalta asiaa mietti, niin tuli mieleen, että onhan siinä kuivikevaraston ja navetan välillä ovi, josta pääsee suoraan navettaan. Oli ollut jo kuusi vuotta...

Vihkon lukeminen jäi kesken, kun lähdin siltä istumalta navettaan asentamaan kahta lukkoa väliaitoihin, että kulkeminen mahdollistui. 1,5 tuntia ylimääräistä viikottaista työtä jäi pois. Uuden navetan käyttöönotossa jäi lukot laittamatta, ja ensin mieleen tullut ratkaisumalli jäi rutiiniksi kuuden vuoden ajaksi.

Ei kannata laskea, paljonko oli tehty turhaa työtä siihen mennessä, mutta sen jälkeen on säästetty liki kymppitonni työkustannuksissa.

Meillä oli silloin asemalla kaksi lypsäjää ja kolmas henkilö siivosi ja ruokki. Yksin pärjääminen asemalla tökki, kun ryhmän vaihtoon tarvitsi kuitenkin kaksi.

Eräänä aamuna toinen työntekijä oli vapaavuorossa ja toinen ilmoitti olevansa kuumeessa ja estynyt
saapumasta töihin. Pidimme porttiin nojaten rouvan kanssa pienen työpaikka palaverin töiden uusjaosta tässä poikkeustilanteessa.

Näppärämpi pääsi yksin lypsyasemalle, ja laiskempi siivouspuolelle luvaten olla apuna lataamisessa. Ennakko-odotusten vastaisesti olimme pois aamunavetalta yhtänopeasti kuin normaalisti.

Kahden lypsäessä koneet menivät kiinni nopeasti, jonka jälkeen sai odotella maidon tulon loppumista.

Yhdelle lypsäjälle työtä on koko ajaksi, ja kun siivoaja tuli aina apuun ryhmänvaihtoon, työ sujui jouhevasti. Lypsytyöstä poistui odottelua eli hukkaa.

Ajan myötä lypsyaseman rutiinit olivat kehittyneet hyvin paljon, mutta uusien työtapojen tehoa ei ollut mitattu ulos ennen kuin oli pakko. Ei ollut haluttu kokeilla uutta, eli mennä epämukavuus alueelle.

Ei kriisi tai poikkeus tilanne ole aina uhka. Se on myös mahdollisuus ja kannustin, joka vie kehitystä eteenpäin.

Enää tarvitsi vain markkinoida uudistus työntekijöille. Istuin tietokoneen ääreen ja kirjoitin uuden työjärjestyksen ja työnjaon paperille. Työnjohtovastuu on sillä, joka lypsää. Niittasin tämän listan lypsyaseman päätyyn kiinni, että jatkossa näin...

Eihän sitä hyvin otettu vastaan, mutta tilannetta helpotti se, että meillä on työnjohtomallina diktatuuri eikä demokratia.

Viikon parin jälkeen kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, että uusi järjestys oli parempi kuin vanha. Kaksi navettavuorolaista teki lopulta työt hieman nopeammin kuin aikaisemmin kolme, laatu on ollut parempaa myös maidon laadulla mitattuna.

Toinen työntekijä sanoutui irti puolenvuoden kuluttua perhesyiden takia, ja siitä lähtien navettaa on pyöritetty kolmen ihmisen voimin, jolloin yksi on aina vapaalla navetasta.

Parissa vuodessa on säästetty ehkä 50 000 € palkkakuluissa. Ja jäljelle jäänyt työntekijä saa hieman enemmän tunteja ja on tyytyväisempi.

Tämän vuoden alussa jouduin laskemaan tilan talouslukuja ja ennuste budjettia jatkosta. Järkytys on lievä sana kuvaamaan tunnetta. Hetken mietin toimintamallia. Jos laittaisi pari nasevaa tekstaria Maaseudun Tulevaisuuden tekstaripalstalle? Soittaisin Puhton Markolle ja antaisin kuulla kunniansa?

Onneksi oli vielä muutama mehukas virhe jemmassa ja päätin aloittaa oman tekemisen parantamisesta. Koska nyt ei ole varaa tehdä enää niin suuria virheitä mitä tähän asti on voinut.

Keskityin seuraaviin:

Talous puolella tavoitteena on paikata maidonhinnan laskusta ja tukileikkauksista johtuva kannattavuuden romahdus.
Tähän mennessä näyttää siltä, että taloudellisista tavoitteista saavutetaan vuoden loppuun mennessä noin 60 prosnettia, vaimo on tosi kovassa kunnossa ja itse olen laihtunut helmikuun jälkeen 18 kiloa...

Osa toimenpiteistä alkaa vaikuttaa vuodenvaihteessa, ja osa vasta ensi kesänä. Mutta sitten kannattavuuden pitäisi olla jo parempi kuin viime vuonna, vaikka maidon hinta ei nousisi tästä yhtään.

Se, mitä minä tässä yritän sanoa on, että normaalin lypsykarjatilan rutiineissa on todella paljon parantamisen varaa. Ihan selkeitä rahareikiä, jotka paikkaamalla tämäkin meneillä oleva kriisi alkaa tuntua vain pahalta unelta, joka pikkuhiljaa unohtuu.

Yhdellä tanskalaistilalla, jossa viime syksynä kävin, oli tällainen tuotannon optimointi viety niin pitkälle, että olin todella vaikuttunut. Siellä oli ajateltu kaikki erittäin tarkoin. Eikä isäntä ollut LEANista kuullutkaan. Hän oli taustaltaan hollantilainen neuvoja, ja tila oli rakennettu tyhjälle tontille juuri tuon kokoiseksi. Kaikki oli mitoitettu oikein nykytiedon mukaan.

Tosin huomenna on uusi päivä, ja aina voi parantaa. Ihan se kaikkein paraskin.

Teksti: Hannu Kemoff